No niin, taas se kävi. Erehdypä iloitsemaan jostain, niin kyllä tulee kylmää kyytiä heti perään ja lujaa. PRKL. Olen tänään iloinnut saamastani positiivisesta palautteesta, joka liittyy työjuttuihin. Kahteen otteeseen vieläpä on tullut tätä palautetta. No, koitti iltapäivä niin johan alkoi tulla rapaakin niskaan. En mene täällä sen enempää noihin juttuihin, mutta "the story of my life" tuntuu olevan se, että jos jostain rohkenen ääneen ilakoida, niin se jää kyllä hyvin lyhytaikaiseksi se ilo. AINA. Alkaa tällaista peruspositiivista persoonaakin nakertamaan, ja rupeaa olemaan hymy tiukassa.
No, oli miten oli, nyt kerron ihan kivan jutun tämänpäiväiseltä kuvistunnilta.
Piirreltiin pääsiäisaiheisia juttuja, pupuja yms. sööttiä. Minäkin intouduin vähän raapustelemaan, kun oppilailla sujui työnteko mallikkaasti. Piirsin pörröisen, ruskean pupun hymyilemään koristellun pääsiäismunan näköisen kotinsa viereen. Oppilaat halusivat nähdä, mitä olin tehnyt ja nostin sitten kuvan näkyviin. Kuului ihan mukavia, asiallisia kommentteja ja sitten tämä:
"Suloinen! Ihan kuin meidän ope! Aina naama hymyssä!"
Tämän voimalla poistun työpöytäni äärestä purkamaan kiukkuani rapaiselle metsätielle. Jospa kiukku jäisi työmatkalle kuran sekaan, ja kotona mielessä olisi enää tuo yllä kerrottu juttu.
P.S. Aiemmin täällä hehkuttamalleni jutulle kuuluu edelleen hyvää. Iloitsen edelleen. Sisäisesti. Paljon. En uskalla sanoa yhtään enempää, ettei tätäkin iloa oteta minulta pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti