No niin. Pitikö mennä sinne lääkäriin, pitikö...? Ajattelin, että kun ei koipi näytä ihmeemmin turvoksissa olevan, ei siellä ainakaan mitään kovin vakavaa ole ja oletin saavani vain huomisen sairaslomaa, kun on viikonloppukin edessä ja lepoaikaa sikäli tarjolla. Ja p****t. Seuraavan kerran töihin viikon päästä torstaina.
Sinänsä kivaa, nyt saan ihan luvan kanssa istua sohvalla neulomassa, kun polven rasittaminen on kielletty. Eikös se meinaa sitä, että kotityötkin saa jättää tekemättä? Mutta: juuri kun olin alkanut saada itseni kunnolla käyntiin ja pään työkuntoon joululoman jäljiltä, niin tämä. Vielä enemmän harmittaa se, että näinkin monen päivän poissaolo tarkoittaa sijaista minun luokkaani. Tämä taas tarkoittaa, että kun menen töihin, jatkan tasan siitä mihin eilen koulun päätyttyä jäin. Minulla ei ole kovin korkea luottamus (en ole ennakkoluuloinen, vaan kokemus on opettanut) sijaisiin. Päteviä sijaisia ei ole oikein tarjolla. Viimeksi sain todellakin tehdä lähes kaiken sen, minkä oletin sijaiseni tehneen ja vielä lisäksi korjata erinäisiä virheitä hänen jäljiltään mm. matematiikassa. Englannissa edellisen sijaisen kanssa olivat menneet kahden oppitunnin aikana kaksi kappaletta eteenpäin paneutumatta kunnolla kumpaankaan, pikaisesti vain suomentaneet ja tehneet tehtävät. -Ja yllätys yllätys, suurin osa päin seiniä koska kielioppi oli opetettu päin seiniä. Ihanaa.
En masennu. Kieltäydyn ärsyyntymästä tämän enempää. Menen keittiöön ja otan sieltä lohturuokani (=sipsipussi; jee, terveellistä ja ravitsevaa) jonka kanssa rojahdan sohvalle ja alan neuloa. I'll knit my heart out, niinkuin ulkomaankielinen voisi sanoa. ÄRKS.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti